Maan kohoaminen

Maankohoaminen on Itämerelle ja sen lahdille ominainen ilmiö. Sillä on ollut suuri merkitys ihmisten elämään, ja ilmiö tunnettiin jo vuosisatoja sitten varsinkin Pohjanlahden rannalla.

Jo yhden ihmisiän aikana rantaviiva ehti muuttua niin paljon, että vesiväylät mataloituivat ja vanhat venevalkamat muuttuivat rantaniityiksi. Laivojen reiteille ilmestyi kivisiä kareja, jotka kasvoivat saariksi ja aikaa myöten maatuivat kiinni mantereeseen.

Monet aikoinaan merenrannalle perustetut kalastajakylät ja satamakaupungit, kuten vanha Vaasa ja Porin edeltäjä Ulvila muuttuivat sisämaaksi. Kaupunkeja siirrettiin uusille paikoille lähemmäksi merta, ja niille jouduttiin rakentamaan uusia satamia parin sadan vuoden välein. Mannerjäätikön häviämisen jälkeen maankohoaminen on ollut tärkein maisemaa muokkaava tekijä, varsinkin Pohjanlahden alueella.

Maankuori painui jäämassojen alla

Maankohoaminen on geologinen ilmiö alueilla, jotka aikoinaan olivat mannerjäätiköiden peitossa. Viimeisen jääkauden kylmimmän vaiheen aikana 18 000–20 000 vuotta sitten Skandinavian mannerjäätikkö oli laajimmillaan ulottuen Pohjolasta aina Keski-Eurooppaan asti. Perämeren kohdalla jäätikkö lienee ollut noin 2,6 kilometriä paksu.

Vuosituhansien aikana valtava jäämassa painoi alla olleen maankuoren lommolle. Maankuoren alla maapallon vaipan yläosasta siirtyi massoja jäätikön peittämän alueen sivuille. Suurinta painuminen oli siellä, missä jäätikkö oli paksuimmillaan. Mannerjäätikön sulaminen ja oheneminen käynnistivät maankohoamisen, joka onkin maankuoren hidasta palautumista isostaattiseen tasapainotilaan.

Pirunpellot ovat vanhoja Itämeren rantoja

Maankohoamista on voitu mitata vasta jäätikön häviämisen jälkeisenä aikana, joilloin Itämeri työntyi kauaksi sisämaa-han peittäen jäätikön painamia alueita. Ylimmät jääkauden jälkeiset Itämeren rannat sijaitsevat Kemijokilaaksosssa, Rovaniemen ja Tervolan seuduilla. Maankohoamisen seurauksena ne sijaitsevat nykyisin vaarojen rinteillä yli 210 m merenpinnan yläpuolella. Maan kohotessa ja Itämeren väistyessä pienet järvet kuroutuivat merestä itsenäisiksi järviksi korkeutensa mukaisessa järjestyksessä. Järvien pohjakerrostumia tutkimalla ja ajoittamalla on voitu laatia rannansiirtymiskäyriä, joiden perusteella on määritetty jääkauden jälkeistä maankohoamisen nopeutta ja eri korkeuksilla olevien muinaisrantojen ikiä.

Muinaisrannat näkyvät alueen vaaroilla huuhtoutuneina kallioina, rantavalleina ja -kivikoina. Niistä viimeksimainittuja kutsutaan myös pirunpelloiksi. Vanhim-mat Kemijoen alueen muinaisrannat, kuten 220 metrin korkeudella oleva Vammavaaran rantakivikko, ovat hieman yli 10 000 vuotta vanhoja. Jäätikön häviämistä seuranneen ensimmäisen vuosituhannen aikana maankohoaminen oli yli kymmenen kertaa suurempaa kuin nykyisin, yli 10 metriä 100 vuodessa. Sen jälkeen kohoaminen on koko ajan hidastunut ja viimeisen 4 000 vuoden aikana se on ollut keskimäärin 10 mm vuodessa. Nykyinen maankohoaminen on Perämeren rannikolla noin 7–9 mm vuodessa. Sieltä nousunopeus laskee kohti itää, kaakkoa ja pohjoista ollen hitainta Kaakkois-Suomessa, noin 2 mm vuodessa.

Perämeri muuttuu tulevaisuudessa järveksi

Maankohoaminen on kasvattanut monien rannikkokuntien pinta-aloja useiden hehtaarien vuosivauhdilla. Pohjanmaan ja Peräpohjolan joet ovat kasvaneet pituutta satoja kilometrejä niiden suistojen siirtyessä yhä kauemmaksi merelle. Jokien vietto on loiventunut, veden virtaus hidastunut ja samalla tulvien uhka kasvanut. Perämeren suurin saari, Hailuoto on noussut merestä vasta viimeisen parin tuhannen vuoden aikana. Seuraavan 1 000 vuoden kuluessa se laajenee ja kasvaa lopulta kiinni mantereeseen.

Perämerestä muodostuu sisäjärvi 2 000 vuoden kuluessa, kun Merenkurkun kohdalla noin 20 metrin syvyydellä oleva kynnys nousee merenpinnan yläpuolelle. Kaikki nykyiset Perämeren rannikkokaupungit jäävät sisämaahan. Esimerkiksi Oulusta tulee matkaa merenrantaan yli 50 kilometriä. Maankohoaminen tulee jatkumaan sen jälkeen vielä tuhansia vuosia koko ajan hidastuen, ellei tule uusi jääkausi. Silloin maamme peittyy jälleen mannerjäätikön alle, ja maankuoren painuminen alkaa uudelleen.

TEKSTI: Peter Johansson, GTK
KUVAT: GTK ja Mustasaaren kunta

Artikkelin kirjoittaja on geologi ja maankäyttö ja ympäristö -toimialan toimialapäällikkö asemapaikkanaan GTK:n Pohjois-Suomen yksikkö Rovaniemellä