Ilmastonmuutoksillakin on historiansa
Julkista ilmastonmuutoskeskustelua ovat hallinneet
toisaalta ihmisen vastuuton toiminta, toisaalta tämän
toiminnan seurauksia ennustavat meteorologiset
mallit. Oulun yliopiston maaperägeologian professori
Juha Pekka Lunkka toi hiljattain tähän keskusteluun
painavan lisän Vuoden tiedekirjaksi valitulla
teoksellaan ’Maapallon ilmastohistoria’.
Ilmastonmuutos on niin iso kysymys,
ettei täsmällisiä vastauksia kannata edes
yrittää löytää yhden tieteenalan näkökulmasta
– puhumattakaan siitä, että tuohon
kysymykseen löytyisi varmoja vastauksia
ilmastopoliittisissa huippukokouksissa.
”Ilmastomallien avulla voi silti saada
luotettavasti selville muutoksen suunnan,
mutta paikallisen ilmaston muuttuminen ei kerro mitään globaalista ilmastonmuutoksesta.
Mikäli ilmasto lämpenee mannerjäätikköalueilla,
vain merenpinta
nousee samalla lailla kaikkialla”, Lunkka
pohtii.
Sedimentologiaan erikoistuneena
geologina hän osaa asettaa käynnissä
olevan ilmastonmuutoksen laajempaan
aikakehykseen – vähättelemättä teollisuuden
ajan ihmisen piittaamattoman
toiminnan seurauksia. Kuvaillessaan
kirjassaan Venus-planeetan ilmakehän
460°C:n lämpötilaa ja 96-prosenttista
hiilidioksidipitoisuutta hän varoittaa:
’Vaikka maapallon ilmakehän hiilidioksidipitoisuus
on nykyään vain noin 0,038
prosenttia, on syytä muistaa, että ”maapallokattila”
on jo liedellä.’
Juha Pekka Lunkka muistuttaa siitä,
että näin dramaattiset muutokset maapallon
oloissa vaatisivat joka tapauksessa
miljoonia vuosia – ja että muutoksen
suuntaan vaikuttavat pitkällä aikavälillä
muutkin tekijät kuin ihmisen toiminta.
Perinteisen geologisen tulkinnan mukaan
elämme nyt interglasiaalivaihetta,
joka päättyy uuteen jääkauteen. Tämä
tulkinta ei enää voi elää omaa, ihmiskunnan
tekemisistä piittaamatonta tiedeelämäänsä,
sillä hiilidioksidipitoisuus on
viimeisten 650 000 vuoden aikana kertyneen
geologisen aineiston valossa nyt
poikkeuksellisen korkea. Siitä puolestaan,
että hiilidioksidipitoisuuden nousu
on voimakkain maapallon keskilämpötilaa
nostava ja näin kasvihuoneilmiötä
voimistava tekijä, vallitsee täysi yksimielisyys
ilmastotutkijoiden keskuudessa.

Ilman lämpötilan
vaihtelu
tuhansien vuosien
aikana.
Lähde: CIRES/
NESDIS-NGDC
Muutoksen
nopeus huolettaa
Juha Pekka Lunkka kertoo keskustelleensa
kirjaansa varten kymmenien
meteorologian, biologian ja ekologian
tutkijoiden kanssa ja perehtyneensä
näiden alojen kirjallisuuteen. Näin
hän rikastutti omaa, vuosimiljoonien
aikajänteisiin keskittyvää geologin näkemystään
ja päätyi kirjassaan samansuuntaisiin
johtopäätöksiin kuin muun
muassa IPCC-ilmastopaneeli. Hän toteaa,
että ilmastonmuutosta ’tuskin pystytään
estämään, mutta että ihmiskunnan
tulisi varautua kaoottisiksi muuttuviin
ilmasto-oloihin nyt ja tulevaisuudessa.
Tämä edellyttää ennen kaikkea kasvihuonepäästöjen
ja etenkin hiilidioksidipäästöjen
rajoittamista ja hiilidioksidin
sitomista maankamaraan ja biosfääriin.’
Siihen, miten tämä sitominen voisi
onnistua, hän ei ota kantaa. Ehkä tämä on
teknologialle keskeisin pitkän aikavälin
haaste ja mahdollisuus korjata sitä, mitä
tuli ihmiskunnan hyvän nimissä runsaan
sadan vuoden aikana tehdyksi?
”Ilmastonmuutosta tuskin pystytään estämään, mutta ihmiskunnan tulisi varautua kaoottisiksi muuttuviin ilmasto-oloihin.”
|
Lyhyellä aikavälillä on selvää, että
CO2-pitoisuuden nousu 280 ppm:stä 380
ppm:iin on seurausta ihmisen toiminnasta.
Nykyinen lukema ei ole ilmastohistorian
valossa dramaattisen korkea, mutta
nousuvauhti on. Juha Pekka Lunkka korostaa,
että tällaiset nopeat nousut ovat
omiaan kiihdyttämään ilmaston kaoottista
luonnetta; jollei suunta muutu, käy
todennäköisesti niin, että yhä pienempi
muutos aiheuttaa yhä suuremman uuden
muutoksen – ilmastonmuutos toisin sanoen
kiihdyttää itseään.
On mahdollista, että jossain vaiheessa
ikiroudan nyt peittämät metaanivarastot
alkavat purkautua ilmaan. Vielä
huomattavasti suurempi metaanipiikki
seuraisi siitä, jos merivesi lämpiäisi riittävästi
ja pohjamerivesien sisältämät useiden
gigatonnien metaanivarastot vapautuisivat
ilmakehään. Juha Pekka Lunkan
mukaan maapallon ilmastohistoriassa
on säännöllisesti toistuneita esimerkkejä
siitä, miten kohonnut metaanipitoisuus
on johtanut nopeisiin globaaleihin ilmastonmuutoksiin.
”Näyttää siltä, että tällainen ilmiö on
toistunut noin 23 000 vuoden sykleissä.
Se näkyy esimerkiksi Välimeren pohjasedimenteissä,
joissa on säännöllisin
välein pahalta haiseva, hapeton kerros.
On myös ilmeistä, että tämä jaksollisuus
jollain lailla kytkeytyy monsuuni-ilmiön
vaihteluihin. Se on kuitenkin nyt uutta,
että ihminen toiminnallaan selvästi vaikuttaa
tähän sykliin”, hän pohtii.
Historiatieto ei ole pahasta
Juha Pekka Lunkan kirjan selkeä ansio on
se, että hän yhdistää uskottavasti ihmisen
toiminnan ilmastovaikutukset geologisen
ilmastohistorian valossa tehtäviin
tieteellisiin päätelmiin. Lukijaan tämä
vaikuttaa sekä vastuuseen kehottavalla
että paniikkia hillitsevällä tavalla. On
vähintään epävarmaa, tehoaako vallalla
oleva uutisointitapa samalla lailla. Jos ei
tehoa, ainoa tapa saada yhteiskunnat tekemään
ilmastonmuutosta kiihdyttämättömiä
ratkaisuja, on lainsäätäjän kattava
pakko. Jos taas kiihkoton esitystapa Lunkan
tyyliin muodostuisi valtavirraksi ja
mahdollisimman moni perehtyisi myös
siihen, millainen ilmasto oli kymmeniä
tuhansia tai kymmeniä miljoonia vuosia
sitten, saattaa olla, että ihmiskunnan itsetuhoinen
”pidetään hauskaa niin kauan
kuin sitä riittää” -hinku laimenisi ja
kielletyn hedelmän tilalle tulisi vapaaehtoisesti
jotain harkitumpaa ja vastuullisempaa.
Lunkka tekee heti selväksi kantansa
päästöjä rajoittavien toimien välttämättömyydestä.
Vasta sen jälkeen hän ottaa
itselleen tutun geologisen näkökulman,
mikä siinä lukuprosessin vaiheessa on
pelkästään rikastuttavaa. Esimerkiksi
sen toteaminen, että liitukaudella runsaat
sata miljoonaa vuotta sitten, hiilidioksidia
oli maapallon ilmakehässä runsaasti
enemmän kuin nyt, ei merkitse,
että päästöjä voisi huolettomasti jatkaa.
Sitä paitsi liitukautisten kerrostumien
tutkiminen antaa varsin tarkkaa tietoa
ilmakehän hiilidioksidipitoisuuden ja
lämpötilan muutosten keskinäisestä riippuvuudesta.
Jos kyseessä olisi geologi, joka ei
olisi kuullutkaan ihmisen toiminnan
mahdollisista vaikutuksista maapallon ilmastoon,
tällainen geologi voisi rauhassa
tutkia pelkästään kymmenien miljoonien
vuosien syklejä. Juha Pekka Lunkkakin
tuo kirjassaan esiin ilmaston muuttumisen
pitkät syklit, esimerkiksi sen, että
ilmasto on viime 52 miljoonan vuoden
aikana jatkuvasti kylmentynyt. Tämä
johtuu kolmesta tekijästä: laattatektoniikasta,
muutoksista maapallon asemassa
ja auringon säteilyn muutoksista. Ensin
mainittu tekijä on näistä pitkällä aikavälillä
tärkein. Erityisen tärkeä merkitys
on vallalla olevan geologisen teorian mukaan
55 miljoonaa vuotta sitten alkaneella,
yhä jatkuvalla Euraasian ja Intian laattojen
törmäämisellä. Tämä tapahtuma on
synnyttänyt nykymaailman korkeimman
vuoriston ja tätä kautta kiihdyttänyt kiviaineksen
rapautumisintensiteettiä,
mikä puolestaan on sitonut ilmakehän
hiilidioksidia ja näin vähentänyt CO2-
pitoisuutta ilmassa. Tätä pitkää geologista
trendiä ihminen nyt viime aikoina
todetun tehokkaasti hämmentää.
Artikkeli perustuu toimittaja Vesa Tompurin
tekemään apulaisprofessori Juha
Pekka Lunkan haastatteluun.
Juha Pekka Lunkka palkittiin Vuoden
tiedekirja 2008 -palkinnolla teoksestaan
Maapallon ilmastohistoria: kasvihuoneista
jääkausiin. Helsinki: Gaudeamus, 2008.
286 s.
TEKSTI Vesa Tompuri
|