Ilmastonmuutoksillakin on historiansa

Julkista ilmastonmuutoskeskustelua ovat hallinneet toisaalta ihmisen vastuuton toiminta, toisaalta tämän toiminnan seurauksia ennustavat meteorologiset mallit. Oulun yliopiston maaperägeologian professori Juha Pekka Lunkka toi hiljattain tähän keskusteluun painavan lisän Vuoden tiedekirjaksi valitulla teoksellaan ’Maapallon ilmastohistoria’.

Ilmastonmuutos on niin iso kysymys, ettei täsmällisiä vastauksia kannata edes yrittää löytää yhden tieteenalan näkökulmasta – puhumattakaan siitä, että tuohon kysymykseen löytyisi varmoja vastauksia ilmastopoliittisissa huippukokouksissa.

”Ilmastomallien avulla voi silti saada luotettavasti selville muutoksen suunnan, mutta paikallisen ilmaston muuttuminen ei kerro mitään globaalista ilmastonmuutoksesta.

Mikäli ilmasto lämpenee mannerjäätikköalueilla, vain merenpinta nousee samalla lailla kaikkialla”, Lunkka pohtii. Sedimentologiaan erikoistuneena geologina hän osaa asettaa käynnissä olevan ilmastonmuutoksen laajempaan aikakehykseen – vähättelemättä teollisuuden ajan ihmisen piittaamattoman toiminnan seurauksia. Kuvaillessaan kirjassaan Venus-planeetan ilmakehän 460°C:n lämpötilaa ja 96-prosenttista hiilidioksidipitoisuutta hän varoittaa: ’Vaikka maapallon ilmakehän hiilidioksidipitoisuus on nykyään vain noin 0,038 prosenttia, on syytä muistaa, että ”maapallokattila” on jo liedellä.’

Juha Pekka Lunkka muistuttaa siitä, että näin dramaattiset muutokset maapallon oloissa vaatisivat joka tapauksessa miljoonia vuosia – ja että muutoksen suuntaan vaikuttavat pitkällä aikavälillä muutkin tekijät kuin ihmisen toiminta.

Perinteisen geologisen tulkinnan mukaan elämme nyt interglasiaalivaihetta, joka päättyy uuteen jääkauteen. Tämä tulkinta ei enää voi elää omaa, ihmiskunnan tekemisistä piittaamatonta tiedeelämäänsä, sillä hiilidioksidipitoisuus on viimeisten 650 000 vuoden aikana kertyneen geologisen aineiston valossa nyt poikkeuksellisen korkea. Siitä puolestaan, että hiilidioksidipitoisuuden nousu on voimakkain maapallon keskilämpötilaa nostava ja näin kasvihuoneilmiötä voimistava tekijä, vallitsee täysi yksimielisyys ilmastotutkijoiden keskuudessa.

Ilman lämpötilan vaihtelu tuhansien vuosien aikana. Lähde: CIRES/ NESDIS-NGDC

Muutoksen nopeus huolettaa

Juha Pekka Lunkka kertoo keskustelleensa kirjaansa varten kymmenien meteorologian, biologian ja ekologian tutkijoiden kanssa ja perehtyneensä näiden alojen kirjallisuuteen. Näin hän rikastutti omaa, vuosimiljoonien aikajänteisiin keskittyvää geologin näkemystään ja päätyi kirjassaan samansuuntaisiin johtopäätöksiin kuin muun muassa IPCC-ilmastopaneeli. Hän toteaa, että ilmastonmuutosta ’tuskin pystytään estämään, mutta että ihmiskunnan tulisi varautua kaoottisiksi muuttuviin ilmasto-oloihin nyt ja tulevaisuudessa. Tämä edellyttää ennen kaikkea kasvihuonepäästöjen ja etenkin hiilidioksidipäästöjen rajoittamista ja hiilidioksidin sitomista maankamaraan ja biosfääriin.’

Siihen, miten tämä sitominen voisi onnistua, hän ei ota kantaa. Ehkä tämä on teknologialle keskeisin pitkän aikavälin haaste ja mahdollisuus korjata sitä, mitä tuli ihmiskunnan hyvän nimissä runsaan sadan vuoden aikana tehdyksi?

Lyhyellä aikavälillä on selvää, että CO²-pitoisuuden nousu 280 ppm:stä 380 ppm:iin on seurausta ihmisen toiminnasta. Nykyinen lukema ei ole ilmastohistorian valossa dramaattisen korkea, mutta nousuvauhti on. Juha Pekka Lunkka korostaa, että tällaiset nopeat nousut ovat omiaan kiihdyttämään ilmaston kaoottista luonnetta; jollei suunta muutu, käy todennäköisesti niin, että yhä pienempi muutos aiheuttaa yhä suuremman uuden muutoksen – ilmastonmuutos toisin sanoen kiihdyttää itseään.

On mahdollista, että jossain vaiheessa ikiroudan nyt peittämät metaanivarastot alkavat purkautua ilmaan. Vielä huomattavasti suurempi metaanipiikki seuraisi siitä, jos merivesi lämpiäisi riittävästi ja pohjamerivesien sisältämät useiden gigatonnien metaanivarastot vapautuisivat ilmakehään. Juha Pekka Lunkan mukaan maapallon ilmastohistoriassa on säännöllisesti toistuneita esimerkkejä siitä, miten kohonnut metaanipitoisuus on johtanut nopeisiin globaaleihin ilmastonmuutoksiin.

”Näyttää siltä, että tällainen ilmiö on toistunut noin 23 000 vuoden sykleissä. Se näkyy esimerkiksi Välimeren pohjasedimenteissä, joissa on säännöllisin välein pahalta haiseva, hapeton kerros. On myös ilmeistä, että tämä jaksollisuus jollain lailla kytkeytyy monsuuni-ilmiön vaihteluihin. Se on kuitenkin nyt uutta, että ihminen toiminnallaan selvästi vaikuttaa tähän sykliin”, hän pohtii.

Historiatieto ei ole pahasta

Juha Pekka Lunkan kirjan selkeä ansio on se, että hän yhdistää uskottavasti ihmisen toiminnan ilmastovaikutukset geologisen ilmastohistorian valossa tehtäviin tieteellisiin päätelmiin. Lukijaan tämä vaikuttaa sekä vastuuseen kehottavalla että paniikkia hillitsevällä tavalla. On vähintään epävarmaa, tehoaako vallalla oleva uutisointitapa samalla lailla. Jos ei tehoa, ainoa tapa saada yhteiskunnat tekemään ilmastonmuutosta kiihdyttämättömiä ratkaisuja, on lainsäätäjän kattava pakko. Jos taas kiihkoton esitystapa Lunkan tyyliin muodostuisi valtavirraksi ja mahdollisimman moni perehtyisi myös siihen, millainen ilmasto oli kymmeniä tuhansia tai kymmeniä miljoonia vuosia sitten, saattaa olla, että ihmiskunnan itsetuhoinen ”pidetään hauskaa niin kauan kuin sitä riittää” -hinku laimenisi ja kielletyn hedelmän tilalle tulisi vapaaehtoisesti jotain harkitumpaa ja vastuullisempaa.

Lunkka tekee heti selväksi kantansa päästöjä rajoittavien toimien välttämättömyydestä. Vasta sen jälkeen hän ottaa itselleen tutun geologisen näkökulman, mikä siinä lukuprosessin vaiheessa on pelkästään rikastuttavaa. Esimerkiksi sen toteaminen, että liitukaudella runsaat sata miljoonaa vuotta sitten, hiilidioksidia oli maapallon ilmakehässä runsaasti enemmän kuin nyt, ei merkitse, että päästöjä voisi huolettomasti jatkaa. Sitä paitsi liitukautisten kerrostumien tutkiminen antaa varsin tarkkaa tietoa ilmakehän hiilidioksidipitoisuuden ja lämpötilan muutosten keskinäisestä riippuvuudesta.

Jos kyseessä olisi geologi, joka ei olisi kuullutkaan ihmisen toiminnan mahdollisista vaikutuksista maapallon ilmastoon, tällainen geologi voisi rauhassa tutkia pelkästään kymmenien miljoonien vuosien syklejä. Juha Pekka Lunkkakin tuo kirjassaan esiin ilmaston muuttumisen pitkät syklit, esimerkiksi sen, että ilmasto on viime 52 miljoonan vuoden aikana jatkuvasti kylmentynyt. Tämä johtuu kolmesta tekijästä: laattatektoniikasta, muutoksista maapallon asemassa ja auringon säteilyn muutoksista. Ensin mainittu tekijä on näistä pitkällä aikavälillä tärkein. Erityisen tärkeä merkitys on vallalla olevan geologisen teorian mukaan 55 miljoonaa vuotta sitten alkaneella, yhä jatkuvalla Euraasian ja Intian laattojen törmäämisellä. Tämä tapahtuma on synnyttänyt nykymaailman korkeimman vuoriston ja tätä kautta kiihdyttänyt kiviaineksen rapautumisintensiteettiä, mikä puolestaan on sitonut ilmakehän hiilidioksidia ja näin vähentänyt CO²- pitoisuutta ilmassa. Tätä pitkää geologista trendiä ihminen nyt viime aikoina todetun tehokkaasti hämmentää.

Artikkeli perustuu toimittaja Vesa Tompurin tekemään apulaisprofessori Juha Pekka Lunkan haastatteluun.

Juha Pekka Lunkka palkittiin Vuoden tiedekirja 2008 -palkinnolla teoksestaan Maapallon ilmastohistoria: kasvihuoneista jääkausiin. Helsinki: Gaudeamus, 2008. 286 s.

TEKSTI Vesa Tompuri