Suururakan jälkeen lennot jatkuvat muualla
Suomen lentogeofysikaalinen kartoitus saatiin pakettiin

GTK kokeili matalalentokartoitusta pienkoneilla jo 1950-luvulla. Kesällä 1959 sähkömagneettiset mittaukset tehtiin lentokoneen vetämällä mittalaitteella.

Kolmenkymmenenviiden vuoden urakan jälkeen GTK on saanut päätökseen koko Suomen kattavan geofysikaalisen lentokartoituksen. Tulos on maailmanlaajuisestikin ainutlaatuinen: Suomi on vasta toinen maa, jota on kartoitettu näin tarkasti. Ensimmäinen oli Kosovo, jossa GTK pari vuotta sitten kävi lentämässä yhdessä brittikollegojensa kanssa.

Vaikka Suomen maankamara on nyt järjestelmällisesti kartoitettu, GTK:n lentokartoitusryhmän työt jatkuvat. Tilauksia, mittauslennoista tulee ympäri maailmaa hyvinkin eksoottisista kohteista. Suomessakin työ jatkuu asiakkaiden tilaamilla lennoilla, jotka liittyvät esimerkiksi malminetsintätyöhönja yhä useammin ympäristö- ja kaatopaikkaselvityksiin.

– Koko Suomen geofysikaalinen aineisto on nyt julkistettu, mutta sitä työstetään koko ajan lisää, virheitä korjataan ja osia uusitaan pikkuhiljaa. Ryhmämme on täystyöllistetty yhä tarkemmilla mittauksilla ja asiakastöillä, sanoo GTK:n toimialapäällikkö Jouko Vironmäki. Haastattelun aikaan hän on juuri tullut Keski-Aasian Kirgistanista, joka on yksi niistä paristakymmenestä maasta, missä lentoryhmä käy tekemässä kartoituksia.

Paperitallennuksesta gps-paikannukseen

Suomen kallio- ja maaperää ryhdyttiin kartoittamaan järjestelmällisesti jo 1950-luvun alussa. Ensimmäinen lentokartoitusohjelma, niin kutsuttu korkealento-ohjelma, oli käynnissä 1951–1972. Silloin kartoitettiin koko maa 150 metrin korkeudelta ja 400 metrin lentovälillä. Mittaustiedot tulostettiin paperirullille ja siirrettiin niistä käsin piirrettäville kartoille.

Vuonna 1972 aloitettiin matalalento-ohjelma, jossa lentojen nimelliskorkeus oli 30 metriä ja linjaväli 200 metriä. Alussa tehtiin tarkempia mittauksia malmikriittisillä alueilla, mutta vähitellen päätettiin kuvata koko maa uudestaan. Kun vuonna 2007 urakka saatiin valmiiksi, lentotunteja oli kertynyt yli 15 000 ja mittausmatkaa kaksi miljoonaa linjakilometriä.

– Teoriatasolla ensimmäinen ja toinen kartoitusohjelma eivät eronneet toisistaan. Laitteisto on tietenkin teholtaan koko ajan parantunut. Digitaaliset laitteet tulivat 1970-luvulla: alussa tiedot tallennettiin isoille magneettinauhoille, nyt riittää mikron kovalevy, Vironmäki toteaa.

Suurimpana teknisenä harppauksena vuosien varrella hän pitää gps-paikannusta. Aikaisemmin kartoituslennot tehtiin suuntauspisteiden avulla. Nyt paikkarekisteröinti tapahtuu automaattisesti ja mittaus nopeutuu huomattavasti.

– Suomen kiteinen ja kova kallioperä on otollinen tällaisille mittauksille – sedimenttikiveä ei juuri ole. Keski-Euroopassa, missä on paljon sedimenttiä ja hiekkaa, geofysikaalisia lentokartoituksia on tehty lähinnä paikallisesti, Vironmäki toteaa yhtenä selityksenä siihen, miksi juuri Suomesta tuli lentomittausten edelläkävijämaa.

Vuosina 1973–1979 matalalentokartoitukseen käytettiin DC–3:sta, jonka rungon nokkaan oli kiinnitetty sähkömagneettinen lähetin.

Lentämällä malmia ei löydä – suotuisia kohteita kylläkin

Lentokartoituksessa käytetään kolmea eri mittaustekniikkaa. Maan magneettikenttä vaihtelee kallio- ja maaperän mukaan. Magneettisella mittauksella saadaan tietoa kivilajien ominaisuuksista ja kallion rikkonaisuudesta jopa kilometrin syvyyteen.

Sähkömagneettisella mittauksella saadaan tietoa maankamaran sähkönjohtokyvyn vaihteluista. Lähetin–vastaanotinjärjestelmä reagoi kallio- ja maaperän johteisiin, kuten malmeihin, kosteaan savimaahan tai vuotavien kaatopaikkojen sähköä johtavin uuteliemiin. Sähkönjohtokykyä voidaan mitata korkeintaan 100 metrin syvyyteen asti.

Gammasäteilyn mittarilla todetaan maan pintakerroksen radioaktiivisuutta. Tietoa saadaan vain muutaman kymmenen senttimetrin syvyydeltä – jo metrin paksuinen vesikerros vaimentaa säteilyn kokonaan.

– Mittauksilla emme saa suoraa tietoa kallio- ja maaperästä, vaan näemme eroja eri paikkojen välillä. Emme pysty löytämään malmia, määrittämään kivilajia tai toteamaan kaatopaikan sähkönjohtokyvyn aiheuttajaa. Mutta löydämme paikat, joita kannatta tutkia tarkemmin kalliimmilla menetelmillä, Vironmäki sanoo.

Vironmäen mukaan mitään malmien tai kiviaineisten etsintöjä ei nykyään aloiteta ilman aerogeofysikaalista apua. Kun mittaustiedot käsitellään kartaksi, saadaan näkyviin esimerkiksi piiloharjut maan pintakerroksen alta. Lentogeofyysikot eivät kuitenkaan seuraa, miten mittaustulokset käytetään tai mihin ne johtavat. Kartoituksen tulkinta on muiden tehtävä.

Sama tausta helpottaa yhteistyötä

Neljä vuotta sitten GTK liittoutui Englannin geologisen tutkimuskeskuksen, British Geological Survey’n (BGS) kanssa. BGS osti suomalaisen kartoituslentokoneen ja jatkossa GTK ja BGS jakavat lentokustannukset tekemällä työtä yhdessä tai jakamalla kiinteät kustannukset, kun jompikumpi tekee omia töitään.

– Britit kiinnostuivat meistä, koska BSG:kin on tieteellisellä pohjalla toimiva valtion tutkimuslaitos. Alan kaksi muuta kansainvälistä kilpailijaa ovat kaupallisesti toimivia yrityksiä, Vironmäki toteaa.

– Jossain vaiheessa BSG toivoo saavansa Brittein saaret lentokartoitettua. Pohjois-Irlannin olemme jo kartoittaneet yhdessä.

GTK:n lentokartoitusryhmällä on asiakkaita ympäri Eurooppaa, puolisen tusinaa asiakasta Afrikassa ja Keski-Aasiassa. Mittauskoneita on kaksi: toinen Euroopassa, toinen Afrikassa. Euroopassa tehdyistä töistä puolet liittyy ympäristönhuoltoon ja puolet malminetsintään. Afrikassa tehdään sekä yleishyödyllisiä kartoitushankkeita, esimerkiksi Maailmanpankin rahoittamina, että pienempiä kohdekartoituksia, missä etsitään pohjavettä tai malmia.

TEKSTI: HARRIET ÖSTER, KUVAT: GTK:N ARKISTO