|
Kolumni:
Turpeen tarina
EU:n komissio julkisti tammikuun lopussa ilmasto- ja energiapakettinsa, joka panee jäsenmaat
tiukkoihin toimiin uusiutuvan energian lisäämisessä. Yhdellekään EU-maalle tavoite ei
ole helppo. Suomen saamaa noin kymmenen prosentin lisäysvelvoitetta on pidettävä varsin
hankalana jo tehtyjen toimien valossa. Erityistä huolta on siksi pidettävä metsäteollisuuden
toimintaedellytysten turvaamisesta: sellupuun ohjautuminen suoraan energiakäyttöön olisi
resurssien tuhlausta.
Kuva: Euroopan parlamentti |
Yksi kiinnostava yksityiskohta on turve. Ministerimme Pekkarinen ja Tiilikainen ovat
kirjoittaneet vetoomuksen komissiolle, jossa turpeen luonnetta puolustetaan hitaasti uusiutuvana
biomassana. Sen käyttö sekä biopolttoaineen raaka-aineena että uusiutuvana energialähteenä
olisi turvattava. Olen iloinen, että tällä hetkellä Suomen hallituksen kanta on
asiassa selkeä. Valitettavasti aina ei ole näin ollut.
Syksyllä 2000 europarlamentti jo kertaalleen hyväksyi turpeen uusiutuvaksi muutosesitykseni
pohjalta, jossa korostin vuotuisen kasvun osuutta. Määritelmästä pidettiin, koska
se estäisi soiden liikakäytön ja korjaisi korot kajoamatta turvepääomaan. Vuotuisen kasvun
osuuskin on runsas Suomen kaltaisessa maassa – käytämme noin puolet siitä.
Parlamentin kanta kaatui kuitenkin neuvostossa tammikuussa 2001 uusiutuvan energian
osuutta sähköntuotannossa käsittelevän ns. RESE-direktiivin käsittelyssä. Kaataja oli
jäsenmaa Suomi. Me suomalaiset mepit olimme ihmeissämme: kuinka tähän on
varaa?
Tuolloin katsottiin, ettei siitä tule mitään, jos EU:lla ja YK:lla on turpeelle
eri määritelmä. Eräs KTM:n virkamies sanoi Suomen kyllä haluavan
tukea turvetta, mutta tekevänsä sen veroteknisin toimin. Toinen syy vastustamiseen
oli se, ettei asian läpimenoon uskottu.
Uskoin, että on vain ajan kysymys, milloin luokitus YK:n ilmastopaneelissa
muuttuu, koska nimenomaan tieteellinen tutkimus on selvästi
osoittanut, ettei turve ole fossiilinen polttoaine. Toisekseen ajatus, että
jokin ei mene läpi eikä sitä siksi pidä ajaakaan, on tyypillistä virkamiesmäisyyttä.
Tuolloin turve oli myötätuulessa, ja se tuuli haaskattiin pahasti.
Tammikuussa 2001 toimistossani istui komission korkea virkamies,
joka oli vuosia vastannut turpeesta ja vastustanut sen luokittelemista
uusiutuvaksi. Hän muutti kantansa, kun esittelin hänelle ideaa
“uusiutuva vuotuisen kasvun osalta” ja sanoi, että tämä muotoilu
ratkaisisi ne varaukset, joita komissiolla on ollut turpeen suhteen.
Hän soitti toimistostani saman tien toiselle virkamiehelle ja sanoi,
että jos neuvosto hyväksyy parlamentin kannan, komission ei pidä
enää vastustaa. ”Olisi rikollista Suomelta olla puolustamatta tätä
muotoilua”, mies sanoi kun kerroin, että hanke saattaa kaatua Suomen
vastustukseen. Rikollista tai ei, seuraavana päivänä oli neuvoston
kokous, jossa Suomi kaatoi turpeensa. Uskaltaako joku
laskea, mitä päätös maksoi?
Eija-Riitta Korhola
Filosofian lisensiaatti Eija-Riitta Korhola
on Euroopan parlamentin jäsen (kok.).
|
